#tai jotain sinne päin

[nyhti]

They are drinking coffee together.

[maisseli]

Mä mietin usein yhtä videota jonka joskus näin instagramissa. Siinä on sellanen mies, joka kävelee johonki ruokakauppaan ja se sanoo "Tervetuloa seuraamaan mun uutta reality sarjaa: Mitä tänään vietäisiin. Joten kommentoikaa mitä tänään vietäisiin" tai jotain sinne päin.

Mun mielestä tää olis todella hyvä konsepti. Kilpailijoille annetaan tehtäväksi pölliä jokin tietty tuote jostain tietystä kaupasta. (asiasta tietysti sovittu kaupan kanssa etukäteen) Se kuka jää kiinni putoaa. Tuotteet muuttuvat yhä vaikeammiksi, kun ohjelma etenee. (Esim. Eka jakso: omena, vika jakso: mikro) Kaikki keinot ovat sallittuja kunhan ei jää varkaudesta kiinni puolen tunnin sisällä kaupasta poistuttua. Haluttaessa ohjelmaan voitaisiin lisätä nimen mukainen Mitä tänään vietäisiin?-osio, jossa ihmiset saisivat äänestää kilpailijoille varastettavia tavaroita.

Ainoo ongelma on se, että kaupat tuskin suostuis siihen, että telkkarissa näytetään miten sieltä saa varastettua tavaraa.

[hirmuripuli]

Näin unta että osallistuin johonkin Squid game -tyyppiseen peliin, jossa oli elementtejä myös Saw-leffoista. Siinä pelattiin joukkueissa. Yhessä osiossa tarkotuksena oli ratkoa joitain arvotuksia/pulmapelejä. Vihjeitä sai riskeeraamalla henkensä tai terveytensä, esim. jossain päin huonetta oli patsas joka vaikutti vihjeeltä, mutta sinne päästäkseen piti ylittää ansalanka.

Onneks meidän joukkueessa oli yks super nero tyyppi (muistutti epäilyttävästi Dr. Stone -animen Senkua), joka keksi että joihinkin vihjeisiin sisältyy osia muista vihjeistä, joten kaikkia vihjeitä ei oo pakko löytää.

Päästiin arvoitusvaiheesta eteenpäin ilman että kukaan kuoli, mutta siinä vaiheessa joukkueet sotkettiin, me menetettiin Senku ja saatiin tilalle tyyppejä jotka ei vaikuttanu kovin fiksuilta. Meille annettiin pussillinen morfiinia ja lähetettiin seuraavaan tehtävähuoneeseen.

Siellä oli viimenen tehtävä ja siinä piti vastata näytölle tuleviin kysymyksiin. Yks kysymys oli jotain että "Minkä terabiitin keksijä oli se ja se?" Ja vaikka pelkäsin ettei meidän joukkueesta oo enää mihinkään niin yks osas vastata oikein.

Sit selvis että meillä on aluks 80 minuutin aikaraja, jossa pitää kerätä mahollisimman paljon pisteitä oikeilla vastauksilla. Aikarajan umpeuduttua jonkun pitää vetää morfiinia, ja sit ilmeisesti tulis uus aikaraja. Meille kerrottiin (Jigsaw kerto?) et siitä pelistä on mahollista selviytyä niin että vaan yks joukkueen jäsenistä kuolee yliannostukseen. Aattelin et tää on kyllä kaikista peleistä lempein, koska melkein kaikki voi selvitä ja morfiinin yliannostukseen kuoleminen ei kuulosta kauheen pahalta tavalta lähteä.

[ruttotohtori]

Näin unta, joka alko sillee, et oli talvi ja mä olin meiän pihalla (joka siinä unessa näytti ihan erilaiselta ku oikeesti) viemässä linnuille ruokaa. Sit menin sisälle meiän taloo ja siinä unessa meiän etuovi oli ihan maan tasalla ja siinä oli iso ikkuna, mist näki suoraan lintujen ruokintapaikalle (ja se ovi tais olla viel kaiken kukkuraks olohuoneen seinässä). Kattelin siit ikkunan läpi ku pikkulinnut tuli ruokailemaa. Sit siihe pihaa talsi kaks naista, toine oli ehkä n. 30v ja toinen näytti joltai ainakin kahekskytvuotiaalta, selkä kumarassa ja huivi päässä. Mulle tuli niistä heti sellane olo, et niil ei oo iha puhtaat jauhot pussissa. Jotain ne alko häärimään siinä ruokintapaikalla, mut e oikee tiiä et mitä. Sit ne alko kävelee olko-ovea kohti.

Täs kohtaa se uni muuttu sillee, et ne tapahtumat olikin jotain elokuvaa ja mä vaa näin et mitä tapahtuu mut e pystyny ite vaikuttamaa niihi mitenkää. Ne naiset tli sisää sinne taloo ja hyökkäs siel asuvan naisen kimppuu, puri sitä naista ja repi hampaillaan sen ihoa irti. Se talossa asuva nainen yritti päästä karkuun ja juoks yläkertaan, mut ne kaks pahisnaista sai sen kiinni ja alko kiduttaan sitä ja sit loppujen lopuks se naine kuoli.

Seuraavassa kohassa sinne taloon muutti uus asukas ja taas ne kaks pahisnaista tuli eka siihen pihaan ja sit ovest sisää ja hyökkäs sen uuen asukkaan kimppuu. Tässä kohtaa ne pahisnaiset oli muuttunu vähän nuoremmiks. Sama toistu monta kertaa, taloon muutti uus asukas, edelliskertaa nuoremmat pahisnaiset ilmesty kiduttamaan ja tappamaan ja taas talo myyntii ja uus asukas...

...Kunnes sitten siihen taloon muutti Vjerka Serdjutška. Taas ne naiset tuli sinne ja jahtas Vjerkan sen talon ullakolle, josta se yritti päästä ikkunan kautta ulos, mut ne pahisnaiset sai sen kiinni. Vjerka pääs kuitenki irti niitten otteesta ja hyppäs ikkunasta ulos ja ilmeisesti kuoli siinä ilmalennon aikana. Mutta siinä ikkunan alapuolella oli joku jyrkänne, ja siinä kohtaa, ku Vjerkan ois pitäny osua maahan, maailma aaltoili hetken aikaa ja sit kaikki oli muuten ihan niinku normaalisti, mut kaikki oli ylösalasin. Ja Vjerka oli ihan kunnossa. Siihen alko kävelemään niitä niitten pahisnaisten aiemmin tappamia ihmisiä ja ne alko kertomaan siitä kuoleman jälkeisestä paikasta. E muista enää kunnol et mitä kaikkee siin oli. Sit yhtäkkiä Vjerka olikin taas uuen kotinsa ullakon ikkunalla normaalissa ja oikein päin olevassa maailmassa, mut ne pahisnaset oli kadonnu. Kävi ilmi, että ne aiemmat asukkaat oli kuollu niitten pahisnaisten kynsissä, koska ne oli ihan selkeesti miehiä tai naisia, mut Vjerka Serdjutška ei voinu kuolla, koska siitä ei saanu selvää, et kumpi se on.

[i-like-yoongi-a-latte]

"Vittu mulla on luistimet ihan märät"

- Jani Hakanpää kopissa 😂

[lesbiankiliel]

we're really getting sorta cinderella next week

[oocmuumit]

[pienviljelmakaapissa]

Näköaloja

Henkilöt: Lyyti, Tyyne,

Paritukset: Lyyti/Tyyne

Genre: romanttista höttöstä söpöilyä

Varoitukset: Sisältää pelottavia teemoja kuten hämähäkkejä, korkeita paikkoja ja homoseksuaalisuutta. Phobiasta kärsiviä on varoitettu.

Kuvaus: Tyyne haluaa näyttää maailman hienoimman näköalan Lyytille.

Sanamäärä: n. 1500

A/n: näistä ei oo tarpeeks fikkejä, plz kertokaa jos näistä on fikkejä olen pahassa puutteessa

Kevät oli jo pitkällä. Perjantai-iltapäivä alkoi käydä levottomaksi koulun penkillä. Jokainen oppilas halusi jo päästä kotiin. Vanhalla opettajalla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää oppilaitaan edes minuuttia aikaisempaan. Monellakaan ei enää keskittyminen riittänyt, mutta opettajan uhkaus oli antaa kaikille tunti jälki-istuntoa.

Lopulta kello löi kolme. Oppilaiden katseet olivat naulautuneet kelloon ja kun minuuttiviisari viimein liikahti, nousivat kaikki heti ja alkoivat kerätä kamppeitaan.

“Istukaa alas! Tunti ei pääty ennen kuin opettaja sen päättää!” opettaja yritti huutaa metelin yli, mutta turhaan.

Riemukkain äänin nuoriso hajosi koulun pihalla aina pienempiin porukoihin kotimatkoilleen. Tyyne ja Lyyti kävelivät käsi kädessä kohti metsäpolkua. Tyyne oli luvannut näyttää Lyytille ‘maailman hienoimman näköalan, josta kukaan ei tiennyt’.

“Mis tää siun näköala o?” Lyyti kysyi hypätessään puron yli.

“Metsäs”, Tyyne vastasi pitkät letit hulmuten tuulenvireessä.

“Mis päin metsää?”

“Syväl.”

“Kui syväl?”

“Ei sinne kauaa kävele.”

“No siehä salamyhkäne oot”, Lyyti naurahti ja katsoi Tyyneä silmiin.

He pysähtyivät hetkeksi. Heidän takanaan oli pelto ja heidän edessään metsä.

“Eihä meil mikkää kiire oo”, Tyyne sanoi tietämättä katsoako Lyytiä vai maata.

“Eipä oo”, Lyyti vastasi ja työnsi hiussuortuvan Tyynen korvan taakse.

“Luulet sie, jot kukkaa näkkee meit tääl?”

“Ei sil oo vällii.”

He suutelivat.

Suudelma ei kestänyt tarpeeksi pitkään. He katsoivat toisiaan silmiin kuin kysyen toisiltaan, voisivatko he? Olisiko se sallittua? Vai olisiko se kiellettyä?

Kiellettyä. Sana tuntui makealta kuin hunaja. Jokin siitä sanasta teki erityisen, mielenkiintoisen. Se herätti kokeilunhalua. He olivat toki kuulleet luokkatoverin tädin anopin hevosen entisen omistajan naapurin rengin tehneen kiljua tai muuta kotiviinaa ja joutuneen siitä ties mihin ongelmiin, mutta tässä oli jotain erilaista.

Heitä eivät rangaistukset pelottaneet. Kukaan ei ollut suutelusta joutunut vankilaan. Eivät he tosin koskaan olleet kuulleet tytöistä, jotka olisivat toisia tyttöjä suudelleet, mutta heitä ei kiinnostanut. Sitä paitsi, mitä eroa oli sillä, että he olivat olleet mukana luokan tyttöjen suuteluleikeissä joskus kauan sitten, ja sillä että yhä suutelivat toisiaan, vaikkakin salassa.

He juoksivat metsän siimekseen. Tyyne piti Lyytiä kädestä ja johdatti tätä polkua pitkin kohti tuntematonta. Ilma kävi vasten kasvoja ja hameenhelmat liehuivat. Polkua ylittävät muurahaiset eivät räpäyttäneet silmääkään yli juokseville ihmisille. Muuan tikka kyllä jäi katselemaan moista vauhtia hetkeksi, kunnes jatkoi sekin uuden kotinsa rakentamista.

“Tyyne! Oota!”

Tyyne pysähtyi hetkeksi ja katsoi Lyytiin, joka oli polvistunut maahan.

“Kengännauha”, Lyyti mutisi sitoessaan kuluneiden nilkkureidensa nauhoja.

Tyyne ehti katsella Lyytiä hetken. Tämä oli niin kaunis. Oikeastaan Lyyti oli kaunein nainen, jonka Tyyne oli koskaan nähnyt.

“Noin”, Lyyti pomppasi pystyyn ja tarttui Tyyneä kädestä. “Männääkö?”

Tyyne nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa käsi kädessä kuin olisivat olleetkin romanttisella iltapäiväkävelyllä, ja omalla tavallaan he olivatkin.

Metsä tuntui huokuvan elämää. Kaikkialla surisi ja pörräsi hyönteisiä, käki kukkui jossakin korkealla puun oksalla ja orava kiipesi männyn runkoa ylös huimiin korkeuksiin. Jossakin oli pakko olla kettu tai susi, ehkä jopa karhu, mutta metsän suuremmat asukit pysyttelivät kaukana meteliä pitävistä ihmisistä.

Kesä oli tulossa. Hetkessä kuiva ja kuollut maa oli puhjennut kukkaan ja viherloistoon. Leskenlehtiä ja valkovuokkoja oli ilmestynyt tienvarsiin ja pihoille. Maa oli jälleen vihreän ruohon peittämää. Aurinko lämmitti koko maata.

Tyyne kääntyi kävelemään takaperin pitäen yhä Lyytin kädestä kiinni. Hän halusi katsella Lyytiä. Tämä kun oli niin kaunis. Voi Luoja, kuinka kaunis Lyyti olikaan.

Lyytin harmaat silmät loistivat kuin hopea. Hänen maantienvaaleat, epätasaisesti leikatut hiuksensa olivat kahdella pienellä letillä, koska koulussa hiusten piti olla kiinni, ja hänen muodikasta leninkiään peitti valkoinen esiliina, koska sen pitäminen oli sääntö. Tyyne olisi halunnut ihailla Lyytiä juuri sellaisena kuin tämä oli. Ei sellaisena kuin koulu määräsi.

Lyyti oli vapaa sielu. He molemmat olivat, mutta tuo koulun määräämä ulkonäkö ei pukenut Lyytiä, ei ainakaan Tyynen mielestä. Tyyne rakasti ihailla Lyytiä tämän koko loistossa. Hän kadehti Lyytin muodikasta leninkiä, joka ei korostanut vyötäröä tai rintoja. Lyytin lyhythihainen leninki oli vaaleanpuna-valkoisesta ruutukankaasta ja siinä oli valkoinen kaulus sekä ohut suikale samaa valkoista kangasta lantiolla ikään kuin vyönä ja samaa kangasta taskujen reunoissa.

Kaiken kaikkiaan Lyyti oli moderni nainen. Ei ehkä yhtä muodikas kuin suurkaupunkien hienot rouvat, mutta tuhat kertaa kauniimpi kuin yksikään niistä. Tyyne ei välittänyt Lyytin sotkuisesti leikatuista hiuksista, jotka eivät muistuttaneet lainkaan muodikasta lyhyttä tukkaa, vaan olivat pikemminkin modernin ja vanhan naisen hiusten irvikuva. Tyyneä moinen seikka ei haitannut. Lyyti oli täydellinen nainen.

“Tyyne varo!”

Tyyne ei lainkaan huomannut paksua juurta, niin keskittynyt hän oli Lyytin kauneuteen, vaan kaatui takamukselleen polulle. Hänen otteensa Lyytin kädestä irtosi.

“Jot hitto”, hän naurahti. “Sie oot vaa nii kaunis. Ehä mie pysty keskittyy yhtää mihinkää muuhun ko sie oot ainoo asja, joho mie tahon keskittyy.”

“Ei kai sinnuu sattunt?” Lyyti polvistui Tyynen eteen ja otti tätä kädestä.

“Ei”, Tyyne ei voinut enää vastustaa kiusausta suudella Lyytiä.

He suutelivat pitkään. Suudelma oli aluksi pehmeä ja hento kuin kesätuuli, mutta se oli heille tuttua ja he halusivat lisää. Heidän oli pakko saada lisää. He suutelivat yhä kiihkeämmin. Tyynen sormet avasivat Lyytin letit sukkelaan ja hän sai viimeinkin hipelöidä Lyytin ihania hiuksia.

Lyytin toinen käsi lepäsi Tyynen reidelle ja toinen piteli tämän poskea. He kikattelivat suudelmien välissä ja Lyyti painoi Tyynen maata vasten. He suutelivat yhä kiihkeämmin.

Heidän kielensä koskettivat ja he lähes jähmettyivät paikoilleen. He suutelivat hitaammin kuin mihinkään ei olisi ollut kiire ja heillä olisi ollut aikaan maailman tappiin asti. Suudelmat pehmenivät jälleen ja he katsoivat toisiaan.

“Lyyti, tahot sie viel nähä sen näköalan vai tehhääkö myö jottai muuta?” Tyyne kysyi maireasti nostaen Lyytin mekon helmaa hitaasti.

“Vaan jos sie luppaat katsoo ettees”, Lyyti hymyili ja silitti Tyynen poskea peukalollaan.

“Vaan jos sie luppaat olla olematta noin ihana”, Tyyne naurahti ja suuteli Lyytiä vielä kerran.

He jatkoivat polkua ylöspäin ja pian aukeni heidän edessään metsä pieneksi aukeaksi mäen päällä. Tyyne juoksi edeltä ja kumartui nopeasti kahden männyn välistä kulkiessaan. Lyyti ihmetteli tätä, mutta seurattuaan Tyyneä sai hän huomata valtaisan hämähäkinseitin kahden männyn välissä. Seitti kimalteli auringonvalossa ja sen keskellä möllötti suuri, ruskea hämähäkki.

Lyyti ei suinkaan uskaltanut mennä seitin ali, vaan kiersi puun toiselta puolelta. Tyyne seisoi jo aukealla. Näkymä oli henkeä salpaava. Puut kohosivat heidän alapuolellaan. Kallion reuna päättyi jyrkästi suuren lammen liplattaessa sen alapuolella.

He olivat täysin metsän suojassa. Lyyti ei ollut edes tietoinen tämän paikan olemassaolosta ja tuskin oli monikaan muun. Varoen hän kurottautui katsomaan alas. Lampi oli tarpeeksi iso uimiseen ja se laski pieneen puroon.

“Luuletsie jot tuo puro laskee Vuokseen?” Lyyti kysyi Tyyneltä.

“Mitä jos myö otetaaki selvää”, Tyyne ehdotti hymy huulillaan.

“Ei”, Lyyti sanoi tuijottaen lampeen. “Ei nyt ainakaa. Ehkä myöhemmin.”

He istuivat hiljaa kalliolla ja katselivat jylhää maisemaa. Sitä ei voisi kuvata muuksi kuin suurenmoiseksi. Koko näkymä oli niin rauhallinen ja silti se olisi saanut kenet tahansa tuntemaan itsensä pieneksi.

“Lyyti”, Tyyne tarttui Lyytin käsivarteen äkisti ja osoitti lammen toiselle puolelle.

“Kettu”, Lyyti kuiskasi huomatessaan punaturkkisen olennon, joka tuijotti heitä vastarannalta, kunnes se loikki metsän siimekseen. “Säikähti.”

“Kaunis”, Tyyne sanoi venytellen ja asettui makaamaan auringon lämmittämälle kalliolle.

“Vähän niiko sieki”, Lyyti huokaisi ja kävi Tyynen viereen makuulle.

“Älä ny”, Tyyne punastui ja katsoi pois.

“Sie oot”, Lyyti vakuutteli ja kävi Tyynen päälle.

“No enkä.”

“Kyllä.”

He olivat niin lähellä toisiaan, että he tunsivat toistensa hengityksen.

“En.”

Heidän huulensa koskettivat toisiaan. Ensin he suutelivat ja sitten he nauroivat. He katselivat toisiaan purskahtaen aina silloin tällöin nauruun. Lopulta he huokasivat hengästyneinä, mutta purskahtivat jälleen nauruun.

“Sie oot täyvelline”, Lyyti huokaisi.

He makasivat kalliolla ja katselivat toisiaan. Ilma oli rauhallinen. Silloin tällöin tuulenvire huojutti puita. Aurinko oli lämmittänyt kallion mukavan lämpimäksi. Pitkinä ja kuumina kesäpäivinä aurinko sai kallioista polttavan kuumia, mutta vielä viileähköinä kevätpäivinä kalliot pysyivät miellyttävän lämpiminä, varsinkin ilman viiletessä silloin tällöin.

Lyyti katseli Tyyneä. Siinä hetkessä hän huomasi niin monta pientä asiaa, joita hän ei ollut ennen huomannut. Sen kuinka Tyyne heilutteli jalkojaan lähes huomaamattomasti, kuinka tämän sormet nyppivät hametta, puna nousi poskille aina silloin tällöin, katse tarkkaili ympäristöä ja vähän väliä hymy levisi huulille.

Tyyne miltei sulautui luonnon sekaan. Hänessä oli aina ollut jotain villiä ja hurmaavaa, jotain niin mysteeristä ja romanttista. Se jokin sai hänet näyttämään niin kauniilta Lyytin silmissä, vaikka moni olisi varmasti kuvaillut häntä arkiseksi tai jopa epäsiistiksi.

Ei Tyyne mitenkään erityisen muodikas tai siisti ollut. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa olivat kahdella sotkuisella letillä. Letit näyttivät siltä kuin ne olisi tehty illalla ja aamulla niitä ei olisi letitetty uudestaan. Ne pysyivät juuri ja juuri kiinni harmailla lettinauhoilla. Vaikka Tyynen hiukset olivatkin hieman sotkuiset, Lyyti piti niistä. Ne olivat niin pitkät ja niin kauniit.

Tyynen vaatteetkin olivat tavanomaiset, mutta kodikkaat. Ne saivat hänet näyttämään siltä kuin hän olisi asunut pienellä kukkulalla ja löytyisi aina talonsa keittiöstä. Tyyne oli kuitenkin aivan toista maata. Hän vietti aikaansa ulkona ja siitä kertoivatkin hänen kuluneet nilkkurinsa.

Tummanvihreä puki Tyyneä. Samoin kermanvalkea. Tyyne oli monesti sanonut, ettei pitänyt tummanvihreästä hameestaan, koska se oli niin vanha, hieman haalistunut eikä ollenkaan muodikas. Lyytin mielestä vihreä puki Tyyneä, vaikkei hame ollutkaan uusi ja se muistutti etäisesti vanhaa mekkoa, josta se oli tehty.

“Lyyti”, Tyyne sanoi yllättäen. “Muistat sie ko Hilma joskus keräs kaik luokan tytöt yhtee koulu jälkee?”

“Minkä niist kerroist?”

“Sen kerra ko hää päätti jot myö leikittäis kosintaa.”

“Muistan mie.”

“Silloha myö ensimmäise kerra suuveltii”, Tyyne painoi pehmeän suudelman Lyytin poskea vasten.

“Silloha sie kosit minnuu”, Lyyti tarttui Tyyneä tämän poskesta ja suuteli tätä. “Ja sie olit maailma hurmaavin kosija.”

Jälleen he katsoivat toisiaan pitkään ja hartaasti. Kumpikaan heistä ei olisi halunnut hetken loppuvan koskaan. Taivas meni pilveen. Kylmä tuuli puhalsi. Pian alkoivat vesipisarat pudota taivaalta, ensin ripauksina ja lopulta kaatosateena. Satumainen hetki oli ohi.

[homunculus-argument]

Lol koitan kirjottaa fanficciä mikä sijottuu niinku vanhan ajan Suomeen maaseudulle ja koita siinä sitte ettiä enkunkielisiä käännöksiä jollekki tuvalle ja leivinuunille ja aitalle tai edes navetalle. Pirtti?? Riihi?? Hirsi?? Silleen et ne meinaa just sitä eikä jotain vähän sinne päin? Tupaan ja pirttiin löysin vaan jonku "cabin" tai "hut" käänöksen, ku pitäis olla kyse huoneesta. Jumantsuikka. Kuin pitää kääntämisen olla niin tarpeettoman hankalaa

Joo, ja mulla on tässä kirjoituksessa kesyjä peuroja, joiden kuvauksissa käytän porojen värityssanastoa. Käännäppä sitten englanniksi että tuon ratsu on suivakko ja tuon kirjakko. Kai se on mukava että sentään meillä on rikas sanasto.

[kotitonttu]

Meiän Ranskan luokan ovessa lukee "désolé je suis retard" ("anteeksi olen myöhässä" tai jotain sinne päin)

Mä luen sen JOKA IKINEN KERTA "I'm sorry I am retarded".

[oodlenoodleroodle]

Öö, ei noi englannin sanat kylläkään käänny "itseaiheutetuksi keskittymishäiriöksi" >_> Se on enempikin "keskittymisen puute piirre" tai jotain sinne päin, itse aiheutetusta ei oo viittaustakaan.

[ao3feed-angbang]

Ihailtava, iljettävä, julma, kaunis

read it on the AO3 at https://ift.tt/3dwkNpY

by lehnsherry

Jokainen maia tuntee olonsa erityisellä tavalla valituksi ja tärkeäksi kun saa olla jonkun valan lähellä ja tämän huomion keskipisteenä. He ottavat huomion vastaan kuin kasvit auringonvalon, kukoistaen ja kasvaen, sillä se on heidän luonnossaan. Maian merkitys on olla puoliksi jumala ja puoliksi palvelija.

/ "Ardan alussa Melkor viekotteli hänet liittoon kanssaan, ja hänestä tuli suurin ja luotetuin Vihollisen palvelijoista." Silmarillion, s.355. Ardan tuhoisimman rakkaustarinan yksinkertainen alku.

Words: 3192, Chapters: 1/1, Language: Suomi

Fandoms: The Silmarillion and other histories of Middle-Earth - J. R. R. Tolkien

Rating: Teen And Up Audiences

Warnings: Creator Chose Not To Use Archive Warnings

Categories: M/M

Characters: Sauron | Mairon, Morgoth Bauglir | Melkor

Relationships: Morgoth Bauglir | Melkor/Sauron | Mairon

Additional Tags: suomeksi, Seduction, Seduction to the Dark Side, Implied Sexual Content, Falling In Love, tai jotain sinne päin, Fluff, English translation coming at some point when I get around to it

read it on the AO3 at https://ift.tt/3dwkNpY

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.10

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Parituksia alkaa hahmottua, kun reissu etenee ja välit lämpenevät.

Varoitukset: Kiroilua ja vähän angstia.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kymmenennessä osassa saavutaan monenkirjavissa mielentiloissa Tukholmaan, jossa kaikki yllättyvät majoituksen tasokkuudesta.

Tuntematon risteily osa 10: Kuin Feeniks-lintu tuhkasta

Melkein matkan pilanneen bussikuskiepisodin jälkeen miehet olivat henkisesti valmiita uuteen nousuun. Pohjalla oli käyty, joten tästä suunta olisi pelkästään ylöspäin.

”Upea juttu, että kaikesta huolimatta päästiin suunnilleen ehjin nahoin tänne bussiin. Matkamme saa nyt sitten jatkua Tukholmassa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Annetaan vielä kerran aplodit Mäkilälle, sillä ilman häntä olisimme olleet aikamoisessa liemessä.” Kukaan ei enää millään tavalla kyseenalaistanut uuden bussikuskin porukkaan kuulumista, vaan tämä oli lunastanut oman paikkansa miesten sydämissä. Ujosta Mäkilästä kehut tuntuivat kiusallisilta, mutta tämä oli kieltämättä onnellinen ystävystymisestään muiden kanssa. Ei sosiaalisia suhteita vaimoa ja lapsia lukuun ottamatta ainakaan liikaa ollut hänen elämässään.

”Aletaan siirtyä sinne majoitukseen päin. Pidetään pieni breikki nyt ja halukkaat voivat hakea jotain syömistä tai käydä tupakalla ihan miten parhaaksi näette. Puolen tunnin päästä lähdetään ja pitäkääkin sitten huoli, että kaikki ovat ajoissa.” Koskela nappasi vielä kojetaulun vieressä olevan vaaleanpunaisen post it-lapun ja lisäsi: ”Ja kuten Lehdolle luvattiin jo menomatkalla, hänen kappaleensa laitetaan soimaan sitten ensimmäisenä, kun lähdetään taas liikkeelle.” Toiveen esittäjä myhäili salaa itsekseen, sillä tämä oli kuvitellut, ettei Koskela edes olisi muistanut jotain hänen mitätöntä biisiään enää. Taas oli myönnettävä, että heidän johtohahmonsa osasi olla uskomattoman huomaavainen.

”Niin juu, yksi asia tuli vielä mieleen. Sovitaankos, että laivan tapahtumat jääkööt sinne? Tästä noustaan vielä, ei kannata murehtia turhaan. Pääasia, että kaikki säilyivät ehjin nahoin, vaikka monenlaista viime yönä tapahtuikin. Jos joku nyt palaa halusta julkaista materiaalia netissä, niin katsottekin sitten tarkkaan, mitä laitatte ja kysytte luvan.” Koskela osoitti sanansa erityisesti Vanhalalle ja Honkajoelle, jotka tunnettiin miesten keskuudessa myös nimellä ”meemikaksikko”.

Vieläkin kiusaantunut Kariluoto päätti ottaa raitista ilmaa ja tutkaili omissa mietteissään satama-alueella hääräävää ihmismassaa. Krapulan huippukohta oli luojan kiitos jo mennyt ohi, vaikka ei oloa voinut mitenkään sanoa vielä miellyttäväksi. Lammion komeroepisodin aiheuttama hysteerinen itkukohtaus ja Koskelan julkinen lohdutus hämmensivät sisäistä sekametelisoppaa entisestään. Jostain syystä hänestä tuntui siltä kuin viime yön jälkeen mikään ei olisi enää entisensä. Aivan kuin olisi omalla toiminnallaan ylittänyt jonkun näkymättömän rajan Koskelan kanssa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Miten tästä ikinä selvittäisiin henkisesti ehyenä ja jatkettaisiin elämää edes jotenkuten normaalisti? Kotiinpaluu oli alkanut tuntua yhtäkkiä todella ahdistavalta.

Kariluodolla oli edessään pakollinen paha, mikä oli yksi syy ulos pakenemiselle: hänen olisi avattava vihdoin puhelimensa ja sieltä lähes satavarmasti odottaisivat Sirkan viestit. Ounastelu osoittautuikin oikeaksi ja puhelimen näyttö jumittui hetkellisesti lukuisten viestien pärähtäessä luuriin samaan aikaan.

”No mooooi, ootteko jo hereillä? Soita heti, kun ehdit. Mä oon ajatellut sua koko illan rakas…on niin yksinäistä täällä tyhjässä asunnossa.”

”Mulla on oikeesti niin ikävä sua Jorppa. Vaikka viime aikoina ei oo ollut helppoa meillä kummallakaan, niin seuraavaksi ois aika mennä eteenpäin. Sä tiedät, mitä mä haluaisin ja toivottavasti sulla on samat ajatukset. Meidän on pakko jutella kaikki asiat halki, kun sä tuut takas… Rakastan sua. <3”

Muutaman imelähkön viesti jälkeen tyyli alkoi muuttua huolestuneen käskeväksi.

”Jorppa, kaikki ok? Soita heti, kun pystyt.”

”Voisitko soittaa, eiks teidän pitänyt olla jo siellä Tukholmassa?”

Nyt alkoi tosissaan kuumottaa. Sä tiedät, mitä mä haluaisin ja toivottavasti sulla on samat ajatukset. Kaikista maailman hetkistä juuri nyt sitten oli pakko alkaa elätellä toiveita parisuhteen eteenpäin viemisestä. Toki he olivat tästä jo pitkään varovasti puhuneet, mutta juuri nyt täällä harmaalla Tukholman satama-alueella, huulet vieläkin rohtuneina Koskelan kanssa pusuttelusta, ajatus häistä ja perheen perustamisesta tuntuivat niin kovin utopistisilta ajatuksilta. Kariluoto oli muutama kuukausi sitten jo ollut aikeissa ostaa kihlasormukset, mutta jostain syystä hypistellessään niitä kädessään, jokin ääni hänen päässään oli alkanut toistella: Mieti vielä, älä tee sitä nyt. Et ole valmis tähän. Tämä olikin perääntynyt aikeissaan, eikä hiiskahtanutkaan tapahtuneesta mitään puolisolleen. Hän ei yleensä uskonut kohtaloon tai muihin epätieteellisiin hömpötyksiin, mutta tilanne oli kieltämättä jäänyt häiritsemään.

Sirkka vastasi puheluun saman tien aivan kuin olisi istunut luurin ääressä koko aamun.

”No moi, mä ehdin olla jo huolissani! Voi rakas, mitä kuuluu, kiusasiko ne pojat sua yöllä pahastikin? Kerro heti kaikki! Ihanaa kun sä soitit”

Kariluoto nielaisi vahingossa kuuluvasti ja toivoi hartaasti, ettei se kuuluisi puhelimen toiseen päähän. Hän keräsi kaiken energiansa ja yritti kuulostaa pirteämmältä, mitä oikeasti olikaan. ”No moikka! Anteeksi kun meni niin myöhään, mutta laiva oli myöhässä, niin päästiin vasta hetki sitten maihin. Jos nyt kaiken kertoisin, niin puhelu saattaisi kestää aika pitkään, mutta sanotaan näin, että kyllähän se aikamoinen ilta olikin poikien kanssa pitkästä aikaa. Kyllä sinä varmaan muistat, millainen meininki tällä porukalla yleensä on.”

Sirkka naurahti heleästi ja töksäytti perään: ”Olitko sä kännissä?”

”Kyllähän pojat aika pöhnässä oli.” Kariluoto ei ihan ymmärtänyt, mitä nainen yritti saada selville kysymyksellään. Kyllä tämä tiesi, ettei miehensä täysin absolutisti ollut, muttei yleensä ainakaan ennen ollut saarnannut juomisesta.

”Sitä en epäilekään, mutta olitko sä?”

”No joo myönnettäköön, ettei sitä ihan selvänä oltu.” Kariluoto naurahti mielessään kuivasti. Joo, ei totta tosiaan oltu. Tietäisitpä vaan, mitä kunniallinen miehesi on täällä oikein puuhannut…

”Muistatko sä kaiken, mitä viime yönä tapahtui?”

”Juu totta kai muistan…mutta suurin osa ei varmaankaan muista. Et ikinä muuten usko, mitä Lammiolle kävi täällä.” Ovelasti puhelun suunta saatiin käännettyä komeroepisodiin, joka tuntuikin naurattavan Sirkkaa kovasti. Onneksi nainen ei kysellyt tarkempia yksityiskohtia siitä, mitä he muut olivat tehneet sitä ennen.

Puhelu kesti hyvän tovin ja Kariluoto oli salaa ylpeä itsestään, että sai sisällön pidettyä kevyenä huolimatta aikaisemmista herkistä viesteistä. ”Nyt täytyy alkaa lopettelemaan, kun aletaan sinne majapaikkaan lähteä. Ollaan yhteyksissä ja nähdään sunnuntaina. Minulla menee varmaan silloin aika myöhään, kun laivakin on vasta illalla Turussa.”

”Oli tosi kiva kuulla susta. Pitäkää hauskaa ja kerro pojille terveisiä, erityisesti Koskelalle! Pusipusi rakas, nähdään pian. Laita jotain viestiä taas, on niin sairaan kauhee ikävä…”

Kariluodosta tuntui siltä kuin veistä olisi käännetty haavassa. Oliko Sirkan nyt yhtäkkiä pakko kuulostaa tuolta ihanan rakastettavalta itseltään, joka oli jo hyvän tovin alkanut peittyä siihen riidanhakuiseen ja mäkättävään versioon? Ja vielä terveisiä erityisesti Koskelalle…

”Juu, moikka, nähdään ylihuomenna…”

Onneksi piinaava puhelu päättyi, sillä enempään näyttelemiseen hän ei olisi enää kyennyt. Kariluodolla ei ollut aavistustakaan, miten tästä nyt jatkaisi eteenpäin. Koskelan kanssa hän ei ollut vielä vaihtanut sanaakaan heidän välisestä humalaisesta intiimihetkestä. Toisaalta olisi tehnyt mieli vain esittää, ettei mitään olisi tapahtunutkaan ja jatkaa vanhemman miehen kanssa normaalia ystävyyttä, joka heillä oli ollut ennen koko tätä typerää sotkua. Mikä tässä oli niin vaikeaa? Oliko koko viime öinen ollut vain jotain ohimenevää säätöä? Miksi tuntui niin pahalta se ajatus, että Koskela olisi suhtautunut heidän väliseen jännitteeseensä välinpitämättömästi? Pala kurkussaan Kariluoto katseli kirkkaalle taivaalle. Tulisipa joku viisaampi ja kertoisi, mitä tehdä.

Kuin ihmeen kaupalla koko porukka ilmestyi takaisin bussiin ajoissa ja matka sai taas jatkua. Lehdon toivoma Popedan Ukkometso laitettiin normaalia hiljaisemmalla volyymilla soimaan, sillä valtaosa poti vieläkin kovaa päänsärkyä. Tunnelma oli raukean odottava vastoin menomatkan riemukasta ilakointia. Moni haaveili rötväämisestä ja kunnon yöunista vastapainoksi kovalle juhlimiselle.

Ilmassa leijaili huonolaatuisen rasvan ja valkosipulikastikkeen tuoksu, sillä Hietanen, Vanhala ja Honkajoki olivat päättäneet kaikkien riemuksi nauttia jumalaisista ylihintaisista kebabeistaan. Mussutuksen katkaisi bussin perältä kuuluva sihahdus.

”Sää es Rahikaine voi ol tosissas!” Hietanen huusi toiseen päähän suu täynnä pitakebabia.

”No elä ny, kai mie saan juuan, jos mie halluun.”

Hietanen pyöritteli silmiään. Tehkööt tuo pöljä sitten mitä haluaa. Kunhan ei tarvitsisi sekaantua herran värikkäisiin viinoihin enää ikinä.

Rahikainen oli vastoin omaa luontoaan vakavan mietteliäällä tuulella ja oli korkannut oluen rentouttaakseen kireitä hermojaan. Lammion aiheuttama episodi oli tosissaan pelästyttänyt hänet. Tämä kahdella penkillä makaava mies oli ylipäätään laskenut hänen rehvakkaasti alkanutta reissufiilistään. Rahikainen oli aluksi ajatellut ryyppäävänsä ja liehittelevänsä naisia koko laivamatkan, mutta jostain ihmeen syystä tämä ei ollut halunnut mitenkään päästää ”luutnantistaan” irti. Lammion viimeöinen ilkeilevä suudelma oli laukaissut sisällä jonkin lämpimän tunteen, mitä hänellä ei ollut koskaan ennen tapahtunut kauneimpienkaan naisten seurassa ollessaan. Rahikainen olisi palanut halusta tietää heti, mitä miehelle oli oikein tapahtunut. Sen aika olisi kuitenkin myöhemmin.

Koskela katseli unisin silmin ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Vieressä istuva Kariluoto oli aikaisemmin ollut silminnähden uupunut ja nukkui nyt huvittavan näköisesti suu auki. Tämä oli ollut kovin vaisu koko aamupäivän ja he olivat keskenään kommunikoineet lähinnä matkan järjestelyihin liittyvissä asioissa. Vaikka olisi kovasti tehnyt mieli, vanhempi mies ei ollut tohtinut kysyä missä mennään. Tämä oli nähnyt Kariluodon puhumassa puhelimessa ja ounasteli, että tämä oli oletettavasti jutellut avovaimonsa kanssa. Oliko Sirkka mahdollisesti saanut jotain selville tapahtuneesta? Perhoset tuntuivat leijailevan ristiin rastiin vatsassa. Koskela inhosi konflikteja ja säätöä ja olisi halunnut selvittää sotkun saman tien ja pyytää anteeksi, sillä hän oli selkeästikin mennyt liian pitkälle mennessään mukaan varatun miehen liehittelyyn. Ehkä olisi ollut vielä mahdollisuus palata takaisin siihen, mitä heillä oli ollut ennen viime yötä. Jokin tuntematon voima kuitenkin esti tekemästä sitä. He olivat yhdessä astuneet uudelle polulle, joka pelottavuudestaan huolimatta tuntui niin kovin houkuttelevalta.  Halusiko heistä kumpikaan ylipäätään palata vanhaan? Koskela painoi päänsä bussin ikkunaan ja huokaisi. Ei hänellä yleensä ollut tällaisia tunteita ketään kohtaan, joten ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka tulisi edetä oikeaoppisesti ketään satuttamatta. Oli helpompi vain esittää välinpitämätöntä, vaikka sisällä kuohui.

Vanhala ja Honkajoki olivat päässeet elementtiinsä netin jälleen toimiessa ja sosiaalinen media lauloi kuin viimeistä päivää. Luojan kiitos he eivät olleet todistaneet matkan johtajien hytissä tapahtuneita siveettömyyksiä, sillä kyseenomaisista materiaaleista olisi varmastikin saattanut seurata elinikäinen porttikielto moniin palveluihin lukuun ottamatta ehkä Pornhubia. Harmiksi tai iloksi, miten kukin sen nyt ottikin, pääsi suurin osa pojista kuitenkin julkisuuteen. Erityisesti videoklippi Riitiksen&Lehtiksen esiintymisestä alkoi kerätä tykkäyksiä saman tien tasaiseen tahtiin.

Ruuhkaisen liikenteen takia ajomatka oli kestänyt melkein tunnin, mutta rakkaan naapurimaan pääkaupungin laitamilla sijaitsevaan majapaikkaan saavuttiin vihdoin ja viimein. Taitava kuski sai TUN-754:n parkkeerattua turvallisesti hienostokartanon pihaan hempeän gospelmusiikin soidessa taustalla.

Rokka ja Susi ihmettelivät isoa vaaleanpunaista kartanoa nenät kiinni ikkunalasissa. ”Ollaank myö nyt oikeesa paikas varmast, ettei se olis ollu se kerrostalo lähiö hetki sit?”

”Mikä helkkarin porvaripaikka tämä nyt on? Täällä varmaan laskutetaan paskantamisestakin erikseen.” Lahtinen ei voinut uskoa, että tämä lysti voisi muka maksaa heiltä vain 20 euroa yöltä. Aina skeptinen mies oli varma, että tässä olisi jokin koira haudattuna.

Aivan kuin alakoululaiset luokkaretkellä porukka oli rynnimässä yhtä aikaa pois bussista. Koskela onnistui kuitenkin keskeyttämään touhun ennen kuin kukaan ehti ulos.

”Kuunnellaas nyt sitten. Ei sännätä kuin hyeenat tuonne pihalle, vaan Kariluoto käy ensi töikseen naapurista hakemassa avaimet. Odotellaan siihen saakka ihan rauhassa. Tärkeimmät ja oikeastaan ainoat säännöt ovat sellaiset, että paikkoja ei rikota tai sotketa eikä muutenkaan aiheuteta paheksuntaa naapurustossa. Sitten kun päästään sisälle, niin jokainen pari valitkoon itselleen mieluisan huoneen. Minä voin sitten mennä siihen, joka jää viimeiseksi.”

Tukholmalainen hienostorouva oli jättänyt loma-asuntonsa konekiväärikomppanian käyttöön viikonlopuksi ja Kariluoto ei voinut kuin ihmetellä, miten joku ikinä uskalsi jättää arvokkaan kiinteistönsä suomalaisen rymyporukan käyttöön. Aikamoinen luottamuksen osoitus. Heidän olisi nyt tosiaan tehtävä parhaansa, sillä enää ei kaivattu yhtään enempää vahingon korvauksia tai muuta noloa säätöä.

Avainten haun jälkeen ensi töiksi talutettiin Lammio mahdollisimman nopeasti sisälle, jotta eivät tukholmalaiset pikkuporvarit näkisi, millaiseen kuntoon suomalaiset joivat itsensä laivalla. Sentään mies pystyi jo jotenkuten käyttämään omiakin jalkojaan. Hietanen ilveili naapurin lapsille, jotka olivat uteliaina tulleet ikkunaan kyttäämään silmä kovana oudon näköistä miesporukkaa. Heidän vanhempansa lähinnä toivoivat, että tämä outo sakki lähtisi mahdollisimman äkkiä heidän idyllistä perherauhaansa häiritsemästä. Naapurissa oli aivan turhan usein outoja suomalaisia viikonloppuaan viettämässä.

Sisällä heitä odotti ihmeellinen näky, sillä koko kartano oli juuri remontoitu huippumoderniksi ja kaikki pinnat kiiltelivät uutuuttaan. Muutamat miehistä jopa miettivät, uskalsi täällä tehdä yhtään mitään muuta kuin ihastella paikkoja. Olo oli kuin norsulla posliinikaupassa. Joissain huoneissa oli jopa oma wc sekä poreamme ja Riitaoja nappasi heti ensimmäisenä sellaisen itselleen ja Lehdolle. Kariluoto ei ollut varausta tehdessään tajunnut, että paikka olisi näin upea. Oli tämä kieltämättä kyllä mukavaa luksusta tunkkaisen ja minikokoisen laivahytin jälkeen. Ehkä viikonloppuna voisi jopa ottaa rennostikin mukavissa puitteissa.

Vanhala kipitteli yläkerrassa ja alkoi yhtäkkiä hihitellä tuttuun tyyliin itsekseen. Tämä oli ollut aamun aikana ihmeen hiljainen, mutta alkoi taas päästä vauhtiin. Muutkin tulivat ympärille ihmettelemään ja yhtyivät samaan kikatukseen. ”Nyt taisi löytyä meidän matkanjärjestäjillekin ihan oma sviittinsä, khihih…” Jopa Lahtisenkin huulilla kävi pieni hymyn kaltainen.

Koskela ja Kariluoto vilkaisivat toisiaan ihmetellen. He eivät kumpikaan voineet käsittää, mikä nyt oli mukamas noin hauskaa. Toisaalta Vanhalan yksinkertaisella huumorintajulla vaikkapa ruotsinkielinen Raamattu saattoi herättää turhaa hilpeyttä. Ei auttanut muu kuin mennä katsomaan. Heidän nähdessään naurun laukaiseman kohteen Kariluodon posket muuttivat väriään saman tien. Tämä alkoi päivitellä ääni väristen:

”Tämä ei voi olla enää todellista…”

Huone oli suoraan kuin jostain ällöttävän yliampuvasta romanttisesta komediasta. Seiniä koristivat ihastuttavat ruusutapetit, jotka sopivat täydellisesti Kariluodon sen hetkisten poskien sävyyn. Huoneen sisustuksen värimaailma oli ylipäätään heleän naisellisen pinkki. Verhoja koristivat oksettava pitsiröyhelöt, jotka kartanon omistajarouva oli varmastikin aivan varta vasten halunnut tähän lemmenluolaan. Keskellä kökötti valtavan kokoinen parisänky, jossa kaikki petivaatteet olivat roosan värisiä. Vain ruusun terälehdet päiväpeitteellä puuttuivat. Yöpöydällä oli sydämen muotoisessa rasiassa konvehteja ja monta purkkia epämääräisiä hierontaöljyjä. Kariluoto yritti kuumeisesti pähkäillä, oliko majoittaja voinut jotenkin käsittää, että heillä olisi jokin hääpari porukassaan vai luuliko tämä heitä kenties polttariporukaksi? Hän ei olisi koskaan voinut kuvitella, että he joutuisivat tällaisenkin koettelemuksen eteen, mutta niin vain oli käynyt. Aivan kuin he olisivat jossain typerässä tarinassa, jonka kirjoittaja ei halunnut päästää heitä tosiaankaan helpolla. Näyttäisi siltä, että Koskela ja Kariluoto saisivat viettää seuraavat kaksi yötä laatuaikaa kahdestaan romanttisessa huoneessaan. Salaa sisimmissään Kariluoto oli riemuissaan, muttei halunnut myöntää sitä omalle tietoiselle mielelleen. Sen sijaan hän koetti epätoivoisesti ylläpitää viimeisiä rippeitä korrektista ukkomiehen kilvestään.

Koskela yhtyi muiden miesten kikatukseen alkujärkytyksen jälkeen. Tämän kävi sääliksi Kariluotoa, joka niin kauhistuneelta jälleen näytti. Rehellisesti sanottuna häntä ei haitannut millään tavalla nukkua nuoremman miehen kanssa samoissa lakanoissa. Sentään mies oli hygieniastaan kovin tarkka, eikä varmastikaan keksisi mitään omia yöseikkailujaan. Pahempi olisi ollut vaikka nukkua Hietasen vieressä, joka oli kovin suurpiirteinen ja tykkäsi elämöidä toisten yöunien kustannuksella. Armeijassa ryhmänjohtajana Koskela oli erään kerran joutunut nukkumaan mättäällä kuusen alla kaatosateessa. Niiden koiran unien jälkeen tämä oli päättänyt, ettei valittaisi enää koskaan nukkumapaikasta varsinkaan, jos tarjolla oli puhtaat lakanat, katto pään päällä ja vielä kaiken kruununa komea mies vieressä.

”Anteeksi, en minä mistään tällaisesta ollut sopinut varauksessa. Voin nukkua sohvalla tai lattialla, tämä on jo pöyristyttävää.”

”Älä suotta, kyllähän tuohon kaksi miestä vallan mainiosti mahtuu. Pari yötä menee vaikka päällä seisoen.” Koskelan mielestä tässä oli ihan turha alkaa enää säätää mitään ylimääräistä, sillä he molemmat toivoivat varmastikin vain mukavia yöunia oikeassa sängyssä. ”Kunhan et sitten omi koko peittoa itsellesi.”

”Taas sie ihan turhaan mökötät Kartsa. Pahempihan ois, jos siulla ois vaik piereskelevä vierustoveri niinku tuo meijän Hietanen.” Kaikki muut nauroivat hysteerisesti Rahikaisen letkautukselle lukuun ottamatta vitsin kohdetta sekä Kariluotoa. Hän oli kuvitellut, että saisi vihdoin rauhassa nukkua kunnon unet psykedeelisen laivayön jälkeen, mutta se saattaisi olla lähes mahdotonta ihastuksen nukkuessa melkein kyljessä kiinni.

Hietanen joutui harmikseen jakamaan huoneen Mäkilän kanssa Koskelan asettauduttua hääsviittiinsä Kariluodon kanssa. Hän ei voinut sille mitään, että kahden matkanjärjestäjän lähentyminen oli saanut olon suorastaan melankoliseksi. Hietanen ei olisi halunnut myöntää, että hän oli ollut jo useita vuosia enemmän tai vähemmän ihastunut parhaaseen ystäväänsä. Olivat he usein nukkuneet yhdessä ja kännissä vaihtaneet jotain kömpelöitä suudelmia, mutta ilman sen suurempaa vastavuoroisuutta. Asiaa ei oltu koskaan uskallettu ottaa kunnolla puheeksi ja Hietanen olikin lopulta luopunut toivosta epäillen Koskelan olevan jopa aseksuaali. Olikin ällistyttävää, kuinka vanhempi mies oli lämmennyt Kariluodolle saman tien ja se tuntui kovin epäreilulta. Hietanen olisi toivonut niin kovasti, että hän olisi saanut olla Koskelan intensiivisen tuijottelun kohteena. Mitä tuossa helsinkiläisessä juristissa oli sellaista, mitä häneltä itseltään puuttui?

Konekiväärikomppanian valloittamaan kartanoon laskeutui pikkuhiljaa varsin väsähtänyt tunnelma vastakohtana viime yön rankalle juhlinnalle. Osa linnoittautui jättimäiselle divaanisohvalle tuijottelemaan tyhjänpäiväisiä Riitaojan valitsemia sarjoja Netflixistä kun taas osa lähti ulos nauttimaan kirpeästä helmikuun iltapäivästä. Rahikaisen harmiksi pornokanavaa ei kaikesta muusta luksuksesta huolimatta löytynyt, joten tämä meni mököttämään omaan koppiinsa Lammion kanssa, joka nukkui huonoa oloaan ja päänsärkyään pois.

Iltapäivän käännyttyä illaksi Koskela kömpi hääsviitistään hiukset pörröisenä takaisin miestensä seuraan. Tämän oli ollut tarkoitus vain katsella hetki kissavideoita, mutta olikin huomaamattaan nukahtanut puhelin naamallaan kissanpentujen pomppiessa vielä näytöllä. Huoneessa pikaisesti pistäytynyt Kariluoto oli kohteliaasti laittanut puhelimen takaisin yöpöydälle.

”Mitäs suunnitelmia väellä?”

”Täsä alkais kyl kieltämät vähän nälkä olemaa.” Aamulla huitaistu pitakebab oli palanut jo kaloreiksi miehen elimistöön, joten nyt olisi korkea aika saada lisää purtavaa.

”Onko mitään ehdotuksia, lähdetäänkö syömään jonnekin vai koitetaanko väkertää iltaevästä tässä porukalla?”

Kukaan ei oikein olisi jaksanut liikahtaa mihinkään. Vanhala ehdotti jopa kivenheiton päässä olevaa Burger Kingiä, mutta halpa roskaruoka ei jostain syystä onnistunut kutkuttelemaan muiden makuhermoja. Hetken kuunneltuaan pähkäilyä Mäkilä uskaltautui ehdottamaan omaa ideaansa.

”Jos kerätään kolehti kasaan, niin minä voin tehdä iltapalaa.”

”Sinä olet jo nähnyt kauhean vaivan meidän kaikkien eteen, kyllä me muutkin voitaisiin välillä jotain tehdä.” Kariluotoa kieltämättä laiskotti, muttei hän silti halunnut, että Mäkilä joutuisi aina uhrautumaan muiden ollessa krapulaisia tai muuten vaan saamattomia.

”Miusta se on ihan kiva idea, jos se kerta Mäkilälle vaan sopii.” Riitaoja hymyili Lehdon nyökytellessä vieressä. Nälkä alkoi jo kalvaa heitä molempia.

”Kyllä minä mielelläni tekisin ruokaa. Jos nyt vaan joku haluaisi tulla auttamaan, niin ei ihan tarvitsisi yksikseen rehkiä.”

Määttä etevänä leipurina suostui saman tien ja Lahtisenkin oli pakko myöntyä sosiaalisen paineen alaisena. Susi halusi myös auttaa, sillä hän nautti kovasti ruuanlaitosta. Rokka meinasi tulla apumieheksi toverinsa perässä, mutta vain Suden vihainen mulkaisi riitti kertomaan, että tällä ei ollut mitään asiaa köökkiin. Naapurmiästen äänekkäämpi osapuoli kykeni lähinnä juuri ja juuri lämmittämään ranskalaiset ja nakit uunissa, joten tämä todennäköisesti olisi vain tiellä viivästyttäen ruokailua entisestään.

Ruotsin kruunut kerättiin kasaan kuin jumalanpalveluksen kolehti ja kokkipojat lähtivät ostoksille läheiseen kauppakeskukseen. Ei mennyt kauaakaan, kun he jo saapuivat valtavien ruokakassien kanssa hääräilemään keittiöön. Mäkilä oli ehdottanut, että tehtäisiin tortilloja ja se olikin kaikkien mielestä mainio idea. Hietasen oli pakko mennä kokkien aloittaessa heti häiriköimään ja kuikuilemaan keittiöön ylimääräisten maistiaisten toivossa.

”An Mäkilä ny pari kananpalaa, kauhia nälkä alkaa jo olemaa.” Mäkilän paistamat hunajamarinoidut kanasuikaleet tuoksuivat nälkäisen miehen nenään huumaavan herkullisilta.

”Se ei valitettavasti sovi. Täällä on varmasti kaikilla ihan yhtä kova nälkä ja sinäkin saat kyllä odotella niin kuin muutkin.”

”No jos mää tulen sit auttamaan teit täsä urakas. Kyl mää voin vaik vähä jottai vihanneksii pilkkoo. Sanokaa vaan, niin mää jeesaan ihan miälellän.” Ei Hietanen niin reipas ollut, että hyvää hyvyyttään vain halusi auttaa. Todellinen syy oli se, että työnteon lomassa olisi helppo napata kuormasta herkkupaloja.

”Et todellakaan tule! Joudutaan sitten lähtemään Burger Kingiin, jos tuo täystuho tulee polttamaan tänne vedenkin pohjaan.”

Lahtisen tokaisu ei ollut täysin tuulesta temmattu, sillä muistissa oli vieläkin eräs 9. luokan kotitaloustunti, jolloin Hietanen oli saanut suureksi vastuualueekseen keittää perunat. Mitään monimutkaisempaa ruuanlaittoon liittyvää tehtävää tälle ei tosiaankaan olisi uskaltanut antaa, sillä jopa joulutorttujen teko valmiista taikinasta oli osoittautunut lähes rakettitieteeksi. Innokas pojankloppi oli laittanut kattilan levylle ja mennyt omiin puuhiinsa todennäköisesti esiintymään rinnakkaisluokan tytöille. Hetken päästä musta savu oli leijaillut heidän keittiöstään ja hätääntynyt opettaja ihmetteli, miten tällainenkin oli saatu taas aikaan. Konekiväärikomppania oli heidän koulussaan kyllä lähes legendaarisessa maineessa, mutta ennen ei oltu sentään palohälytystä jouduttu poikien takia tekemään. Hietanen oli kuitenkin siinäkin onnistunut. Palokunnan saapuessa paikalle kävi ilmi, että poika oli kokonaan unohtanut laittaa veden kattilaan ja perunat olivat hiiltyneet mustiksi möykyiksi pohjaan. Samalla teflonkattilan kahva oli sulanut ja palanut kiinni liian suureen levyyn. Savunkatku oli karmiva. Vaikka tilanne oli sangen ikävä, palomiehet olivat revenneet nähtyään epäonnistuneen keittoyrityksen jäänteet. Kokkia itseään ei kuitenkaan naurattanut, kun koulu langetti turhan hälytyksen kalliin laskun hänelle. 9. luokan päättäjäisissä Hietanen saikin kyseenalaisen kunnian olla koulunsa historian ensimmäinen, jonka kotitalouden arvosanana todistuksessa komeili 5.

Parin tunnin urakoinnin ja ahneiden suiden hätistelyjen jälkeen sapuskat saatiin vihdoin valmiiksi ja pöytä katettiin kuin pitopalvelufirman toimesta konsanaan. Mäkilä oli tosiaankin ilmiömäinen kokki ja elementissään keittiössä. Kariluotoa liikutti, että tämä oli muistanut tehdä hänelle jopa omat gluteenittomat tortillalätyt.

Miehet asettautuivat pöydän ääreen kuola valuen kuin Pavlovin koirilla konsanaan. Jotkut kuitenkin olivat panneet merkille, että kaksi joukosta puuttuivat vielä. Kukaan ei olisi enää jaksanut turhaan odottaa ja nälkäkiukku aiheutti lapsellista nurinaa. Sitä ei ehtinyt kestää kauaa, sillä kuin tilauksesta mysteerimies Lammio saapui paikalle vaivoin nilkuttaen tukeutuen samalla Rahikaiseen. Liinavaatekomerosta kaivettu mies näytti vieläkin kalpealta ja silmät olivat punaiset kuin juuri ongitulla särjellä. Istuuduttuaan Lammio ei uskaltanut katsoa kehenkään, vaan tuijotti intensiivisesti massiivipuisen ruokapöydän syykuvioita. Hetken vallitsi sangen kiusallinen hiljaisuus. Jokainen paloi halusta kuulla, mitä ihmettä miehelle oli oikein laivapippaloiden jälkeen tapahtunut. Odottavan vaisu tunnelma rikkoutui vasta kun Lammio yskäisi kuivasti ja alkoi puhua karhealla äänellä:

”Ymmärrän hyvin, että taidan olla kaikille selityksen velkaa.” Tuskanhiki pukkasi pintaan sekä krapulan että hermostuneisuuden johdosta. Rahikainen nyökkäsi vierustoverilleen rohkaisevasti ja asetti kätensä tämän olkapäälle. Oli jotenkin käsittämätöntä, miten yleensä aina niin vitsikäs ja sanavalmis pelleilijä muuttui tämän helsinkiläisen koirafanin seurassa aivan eri mieheksi.

”Niin sie saatana totta tosiaan olet”, Rokka tiuskaisi tapittaen julmasti inhoamaansa henkilöä pöydän toiselta puolelta. ”Meinasi kuule ukko koko reissu mänt pilal törttöilyjes takkii! Ilman Mäkilää myö oltais jou’uttu lähtemää maitojunal kotio häntä koipien välissä. Olis sitä eukkokin voinu ihmeetellä pikkasen!”

Susi yritti rauhoitella kiihtynyttä toveriaan vieressä. ”Elä nyt Antero, kuunnellaan ensin, mitä miehel ompi sanottavaa. Kaikkeen löytyy varmasti selitys.”

Lammio kuunteli nöyränä häneen kohdistuneen vihanpurkauksen. ”Sinä olet Rokka kyllä aivan oikeassa. Käyttäydyin todella ajattelemattomasti ja minun takiani matkan jatkuminen vaarantui. Pyydän teiltä jokaiselta siis vilpittömästi anteeksi.” Tämä uskalsi vihdoin vilkaista muihin miehiin pikaisesti. Ainakin Kariluoto ja Koskela varmaan olisivat ymmärtäväisiä, jos kukaan muu ei hyväksyisi hänen selitystään. ”Voimme varmaan itse kukin myöntää, että viime yö oli melkoisen outo ja viinaa tuli nautittua aivan liikaa. Tästä jupakasta saan kyllä syyttää ihan vain itseäni. Olisi pitänyt osata lopettaa vain ajoissa. Myönnän, että yliarvioin huonon viinapääni ja överiksihän se sitten meni niin että heilahti.”

Lammio alkoi pala palalta koota tarinaansa. Tämä oli kohtalokkaan laivareissun aamuyön tunteina häivyttyään hytistä törmännyt railakkaasti juhlivaan sotilaspoliisiporukkaan. Huuruisissa mielentiloissaan hän oli napannut yhden miehen kädestä drinkin ja huitaissut sen huiviinsa saman tien kysymättä lupaa. Alun hämmennyksen jälkeen juhlajuomansa täysin vieraalle miehelle menettänyt sotilas oli alkanut raivota, mihin Lammio oli vain keimailevalla äänensävyllä kuiskannut tämän korvaan:

”Älä nyt pienestä suutu. Kyllähän sinä aina konekiväärikomppanian luutnantille voit ilmaisen drinkin tarjota. On se vaan kuule niin helvetin hyvä komppania, että kyllä teidän tissiposkikerhonne jää selkeästi tässä taistossa kakkoseksi!”

Tämän myötä koko armeijaporukka oli käynyt Lammion päälle, sillä saavutuksistaan ylpeinä he eivät tosiaan pitäneet siitä, että edustamalleen aselajille naljailtiin noin röyhkeästi. Myllystä oli kuvitteellinen luutnantti jollain mystisellä kyynärpäätaktiikallaan onnistunut luikertelemaan pois. Hän oli siitä lähtenyt juoksemaan täysillä päämäärättömästi käytävällä eteenpäin ja silmissä oli samalla näkynyt pelkkiä tähtiä. Lammio ei tiennyt yhtään, mitä hän oli edes äsken oikeastaan juonut, mutta ei se ainakaan hyvää ollut tehnyt Rahikaisen drinksujen jälkeen. Sotilaat olivat jääneet huutelemaan perään vielä jotain, mutta mies ei ollut kuullut enää mitään. Varmistuttuaan siitä, että porukka oli jäänyt reilusti taakse, tämä oli avannut ensimmäisen vastaan tulleen oven ja höpötellyt tuttavallisesti seinille luullen niitä hytissä nukkuviksi tovereikseen. Lopun kruunasi se, että Lammio kompastui kynnykseen nyrjäyttäen samalla nilkkansa ja kaatui kummallisessa mytyssä maahan tiputtaen lakanoita hyllyiltä. Loppu onkin sitten jo historiaa.

”Voi saatana sun kanssas, ymmäräksää et täsä ois voinu käyd aika pahastiki?” Hietanen kävi mielessään kauhuskenaarioita rokkarityylisestä oksennukseen tukehtumisesta lähtien. ”Kui sää sillai niil äijil rupesis uhoomaa ilma mittää syyt? Ja mikä ihmeen luutnantti, oonk mä missannu jonku jutu?” Hietanen oli ollut niin järkyttynyt hytin homoerotiikkaa tihkuvista tapahtumista, ettei oikeastaan muistanut edes keitä muita paikalla oli ollut ja mitä he olivat tehneet.

”Se oli sellaista typerää kännistä höpinää kaikki. Ja tiedostan, että olisi voinut käydä vieläkin huonommin. Onneksi ei käynyt, sillä te minut sieltä lopulta pelastitte.”

Kertomusta pöydän toisessa nurkassa tarkkaan kuunnellut Kariluoto ei olisi jaksanut setviä tilannetta enää enempää, sillä kaikki oli kääntynyt kuitenkin lopulta parhain päin. ”Kiitos, että kerroit koko tarinan niin ei tarvitse kenenkään meidän turhia spekuloida. Minä ainakin otan anteeksipyyntösi vastaan ja koko säätö on omasta puolestani loppuun käsitelty. Kuten Koskelakin sanoi aikaisemmin bussissa, niin laivan tapahtumat jääkööt sinne. Nyt olisi aika miettiä jo muuta.”.

”Kiitos. Kuulin, että olit ne vahingonkorvaukset maksanut. Ei olisi tosiaan tarvinnut. Olen sinulle kyllä velkaa enemmänkin kuin pelkän rahasumman.” Miehet olivat tehneet hänen törttöilynsä takia niin paljon, että Lammiota nolotti suunnattoman paljon. Miten ihmeessä hän pystyisi korvaamaan tämän kaiken vaivannäön?

”Jos nyt syödään ja jätetään asia tältä osin. Vahingonkorvauksista sun muista voidaan sitten sopia yhdessä myöhemmin. Minä ainakin myös hyväksyn anteeksipyynnön ja kehotan muita tekemään samoin. Mies on kärsinyt jo tarpeeksi.” Diplomaattisen Koskelan mielestäkään tilanteessa ei ollut enää mitään voivoteltavaa, sillä ei sitä enää pystynyt perumaankaan.

Vastaukseksi mumistiin yhteen ääneen jotain epäselvää, joka todennäköisesti tarkoitti myöntymistä. Rokka jatkoi kiukutteluaan vielä hetken aikaa heidän syödessään, mutta koska kukaan ei reagoinut mitenkään, ei hän viitsinyt kauaa jatkaa turhaa napinaansa.

Lammion suureksi helpotukseksi ruokailun aikana siirryttiin hänestä sujuvasti muihin keskustelunaiheisiin mielialan yleisesti noustessa hyvien eväiden myötä. Kanssakäyminen alkoi lähennellä jo normaalia ja aamun kauhea krapula taittui pikkuhiljaa pelkän väsymyksen puolelle. Poikien kokkaustaitoja kehuttiin kovasti ja Mäkilä paljasti varovasti, että hänen firmassaan olisi taitaville kokeille pari paikkaa auki. Määttä innostui ajatuksesta, mutta ideologisesti työtön Lahtinen olisi aivan mielellään elellyt hyvällä omallatunnolla Kelan rahoilla vaikka hamaan tappiin saakka. Määttä päättikin ottaa tehtäväkseen suostutella toverinsa kanssaan töihin, jotta tämä saisi muutakin sisältöä elämäänsä kuin paasata yhteiskunnan rappeutuneisuudesta.

Maittavan aterian jälkeen väki alkoi olla melko raukeaa ja muutamat siirtyivät privaattikammioihinsa kukin omiin touhuihinsa. Karmaisevaa tiskivuorta ei jätetty kokkien murheeksi, vaan hyvittelevällä tuulella oleva Lammio lupasi hoitaa urakan loppuun Rahikainen apunaan.

Olohuoneessa Lehto ja Riitaoja ottivat kivi-sakset-paperin siitä, katsoisivatko he vielä loppuiltana romantiikkaa vai sotadokumentteja. Riitaoja voitti muiden katsojien pettymykseksi kisan ja päätti, että halusi katsoa La La Land:in. Hän paloi halusta kuolata maailman seksikkäimmäksi mieheksikin tituleerattua Ryan Goslingia Lehdon harmiksi. Mitä hänen tonttunsa muka tuollaisessa kliseisessä Hollywood-komistuksessa näki? Osa jäi katsomaan elokuvaa, mutta Koskela painui suosiolla petiin, sillä silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Eipä sitä enää 31-vuotiaana jaksanut jatkuvaa valvomista.

Kariluodonkin olisi tehnyt mieli mennä nukkumaan, mutta tämä päätti kiltisti odottaa, että huonetoverinsa nukahtaisi. Olisi liian noloa mennä samaan aikaan, sillä hän ei uskaltanut ajatellakaan, kuinka kiusallinen tunnelma heidän välillään saattaisi olla kahden. Musikaalin alkaessa hän alkoi saman tien nuokkua ja taustalla pauhaava Justin Hurwitzin sävellys sekoittui sekavaan uneen, jossa hän tanssi Koskelan kanssa monimutkaisia koreografioita puistossa niin kuin elokuvan päähenkilöt. Tanssikohtaus päättyi kiihkeään suuteluun, josta tuli mieleen taas viime yö. Hän mumisi samalla itsekseen jotain siansaksaa, joka alkoi ärsyttää Lehtoa. Tämä tökkäisikin tokkuraista miestä kyynärpäällään.

”Olisikos herran jo aika mennä koisimaan?”

”Mmh, joo, niin totta tosiaan.” Ajantaju oli kadonnut kokonaan.

Unenpöpperössään Kariluoto meinasi laittaa huolimattomuuttaan valot päälle heidän hääsviitissään. Onnekseen tämä muisti aivan viime hetkellä, että ei ollutkaan yksin, sillä Koskela tuhisi jo omalla puolellaan makeaa untaan. Hipihiljaa Kariluoto riisuutui ja kömpi varovaisesti saman peiton alle ihastuksensa kanssa. Vaikka hän oli yrittänyt mennä toiselle puolelle sänkyä, toisen miehen lämpö tuntui selkeästi omallekin puolelle. Kuunnellessaan Koskelan tasaista hengitystä Kariluotoa alkoi kuumottaa ajatus siitä, mitä tällaisessa valtavassa parisängyssä yleensä tehtiin. Pöydälläkin vielä hierontaöljyjä sopivasti muistuttamassa… Hän puristi reisiään yhteen, kun varsinkin teini-iästä tuttu paine alapäässä alkoi muuttua turhan häiritseväksi. Hän yritti väkisin saada unen päästä jälleen kiinni, mutta se tuntui nyt yhtäkkiä aivan äärimmäisen vaikealta väsymyksestä huolimatta. Sulkiessaan silmänsä hän näki sekavia flashbackeja aamuyön kohtalokkaista tapahtumista ja päässä kaikuivat ne nolot sanat, jotka olivat omasta suusta putkahtaneet: ”Helvetti…taidan olla rakastunut.” Siihen ei ollut Koskela vastannut mitään ranskalaisia suudelmia lukuun ottamatta.

Kariluoto voihkaisi epätoivoisesti päässä toistuville muistoille, jotka eivät tuntuneet jättävän millään rauhaan. Tästä tulisi pitkä yö.

[bloginata-blog]

Asiakaslähtöinen verkkokauppa

Nykyään ei tule asioitua hirveän usein kivijalkamyymälöissä, vaan ajanpuutteen vuoksi käytän verkkokauppoja ja melkein naapurissa olevaa kirpputoria. Kun tarvitsen itselleni tai lapsilleni jotain, arvostan nopeutta ja ajan säästöä ja selaan vaikka bussimatkalla muutamia sivuja, mitkä löytyivät haun perusteella Googlesta. Voin siis väittää, että sillä on suuri merkitys, löytyykö verkkokauppa Google haulla ja onko sisältö se mitä hain.

Suomen Digimarkkinointi listasi pari tärkeää pointtia hyvästä verkkokaupasta ja näistä olen samaa mieltä:

hyvät tuotetta kuvaavat tuoteselosteet ja tuotevideot

hyvin erottuvat toimintakehotteet esimerkiksi ”lisää ostoskoriin”

hienot tuotekuvat

hinnoittelu, maksutavat, toimitustavat – perusasiat kunnossa

Se, että verkkokauppa on visuaalisesti hyvin toteutettu ja sivulla ohjataan kätevästi ostajaa eri kategorioiden välillä, on välttämätöntä, sillä ei kukaan, en ainakaan minä, jaksa etsiä jotain tuotetta hirveän pitkään. Kun ostan vaatteita verkosta, arvostan sitä, että suodatus koon, värin tai hinnan mukaan toimii käytännössä, eikä vaan ideana. Monissa verkkokaupoissa on käytetty tekoälyä niin, että ehdotetaan tuotteita, josta saattaisin pitää.

Itse tosi tarkkana ja helposti turhautuneena, saan monesti itkupotkuraivarit, jos olen laittanut jonkun verkkokaupan ostoskoriin ostoksia ja sitten tulee niin sanottu raja vastaan, enkä jaksa enää huonoja sivuja – siirryn seuraavaan verkkokauppaan. Joo, kuulostaa tosi terveeltä – myönnä, olet samanlainen.

Siinä vaiheessa, kun teet ostoksia myös jonkun toisen puolesta, alkaa tähän hommaan menemään niin paljon aikaa ja vaivaa, että toivot hyvän haltijattaren taikovan sinulle verkkokaupan, jossa vain leijailet ja ostat. No onneksi suunta näyttää menevän sinne päin. Monessa verkkokaupassa on käytetty jo eri vaihtoehtoja perinteiselle maksamiselle. Maksoin Mobilepay:lla Reiman verkkokaupassa pienen ostoksen ja oli oikeasti tosi vaivatonta. Olen huomannut, että Reima on hiljattain parantanut paljon verkkokauppaansa ja se toimii tosi hyvin.

Yksi verkkokauppa, joka on onnistunut hyvin, on H&M. Mielestäni ulkoasu on aina tosi helppokäyttöinen ja verkkokauppa toimii sekä mobiililla että koneella yhtä hyvin. Sen verran usein olen tilannut heiltä, että olen tallentanut tietoni omille sivuille, jossa on esimerkiksi toimitustapa- ja maksutapavalinnat. Nyt voin ostaa aina kun huvittaa, sillä se on tosi helppoa. Ollaan jo lähellä hyvän haltijattaren taikoja.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 3)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39498391

Notes: Tällä kertaa vähän kukkoja! <3

***

Luukku 3 - Maanantai

Rahikainen herää siihen, kun Lammio nousee sängyn reunalle istumaan ja päästää lakanoiden väliin varhaisen talviaamun purevankylmää ilmaa. Hän ynähtää tyytymättömästi ja kurottaa nappaamaan Lammion ranteesta kiinni, ennen kuin tämä ehtii nousta sängystä ja lähteä.

“Mitäs?” Lammio kysyy puoliksi kuiskaten ja pyyhkäisee hiuksia syrjään Rahikaisen kasvoilta. Huoneessa on hämärää, mutta Rahikainen erottaa hänen kasvoillaan leikkivän pienen hymyn. Lammion omat hiukset ovat vielä sotkussa ja avoimen kauluksen välistä näkyviä paljaita solisluita koristaa muutama punertava jälki edellisestä illasta. Pian Lammio sulkee tämän unisen pehmeyden huolitellun univormun ja virallisuuden alle, mutta sitä ennen Rahikainen haluaa nauttia siitä hetken. Hän ei päästä Lammion kädestä irti, silittää vain pehmeää ihoa peukalollaan.

“Eikö nyt oo vielä aika aikasta nousta?” Rahikainen kysyy.

Lammio vilkaisee puhelintaan. “Kello on puoli seitsemän. Sinä voit nukkua vielä.”

“Mitä sie näin aikasin? Mie luulin, että siulla alko työt vasta yheksältä tännään?” Rahikainen tietää äänensä marisevan sävyn ärsyttävän Lammiota, mutta hän ei välitä. Hän ei vain millään tajua, miksi joku nousisi lämpimästä sängystä vapaaehtoisesti yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Väsymys painaa häntä itseään vielä sänkyyn kiinni ja tekee silmäluomista raskaat. Hän räpyttelee hitaasti ja katsoo ylös Lammioon, joka näyttää ärsyttävästi olevan täysin hereillä ja virkeä.

“Niin alkavatkin, mutta ajattelin käydä lenkillä”, Lammio vastaa ja tuhahtaa Rahikaisen tuskaiselle ilmeelle.

“Sielä on pakkasta”, Rahikainen huomauttaa. Pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei ulos kannata nyt mennä kuin äärimmäisessä hädässä, mutta Lammio ei jaa tätä mielipidettä. Hänen mielestään pakkasessa pinkominen tekee jotenkin hyvää. Hoitaa ruumista ja karaisee luonnetta, tai jotain sinne päin.

“Tiedän”, Lammio sanoo pyöräyttäen silmiään. Hän nousee ylös, ja Rahikaisen täytyy viimein irrottaa otteensa. Hän murahtaa kylmän ilman koskettaessa itseään taas. Lammion ilme on tympääntynyt, mutta hänen kätensä ovat hellät asetellessaan paksua untuvatäkkiä paremmin Rahikaisen päälle.

“Jää sinä vain nukkumaan. Minä menen suoraan sitten töihin, käyn siellä suihkussa. Nähdäänkö illalla?” Lammio kuulostaa siltä, ettei vastaus kiinnosta, että hänelle on aivan se ja sama pysyykö Rahikainen täällä koko päivän vai lähteekö hän kotiinsa, mutta Rahikainen näkee hänen lävitseen. Välinpitämättömyys on kuori, naamio, jollaisia he kummatkin itsepäisesti yhä edelleen käyttävät, vaikka kumpikin on pikkuhiljaa oppinut näkemään niiden läpi. Lammion katse vilahtaa vaivihkaa Rahikaisen kasvoihin ja heti pois, ja hänen sormensa hypistelevät pehmeän flanellipaidan hihaa rauhattomasti.

“En ossaa vielä sannoo. Miun pitäs käyä kaupassa, kotona ei oo taas oikein mittään ruokaa. Mut periaatteessa mie voisin kyllä lähtee vasta huomenna aamulla ja käyvä siinä sitten samalla”, hän pohtii ääneen. Yrittää pitää omankin äänensä vakaana ja olla näyttämättä sitä, ettei vieläkään osaa ihan varmaksi arvioida, miten Lammio tulee suhtautumaan tähän. Lammio kuitenkin vain nyökkää hyväksyvästi.

“Syöt varmaan yliopistolla, ja minä laitan sitten jotain illalla”, Lammio sanoo ja suunnistaa vaatekaapille. Hän penkoo sieltä juoksuhousunsa ja pitkähihaisen paidan, ja menee sitten kylpyhuoneeseen.

Rahikainen sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee vesihanan ääntä Lammion harjatessa hampaitaan.

Jos hän olisi oikein reipas, Rahikainen voisi lähteä mukaan lenkille. Jos hän olisi oikein viitseliäs, hän voisi heittää peiton pois ja asettautua tähän sängylle niin viettelevän näköisesti, ettei Lammion lenkille lähdöstä tulisi mitään, vaan he päätyisivät viettämään lenkille varatun ajan kierimällä lakanoissa. Juuri nyt Rahikainen on kuitenkin liian laiska tekemään sitäkään. Eilen tuli valvottua myöhään ja väsytettyä itsensä ihan kunnolla. Siitä muistuttelevat miellyttävästi hellänä olevat lihakset ja selän raapimisjäljet, jotka painuvat lakanaa vasten Rahikaisen kääntyessä selälleen. Kyllä hänelle uusintakierroskin maistuisi, mutta uni kuulostaa oikeastaan melkein houkuttelevammalta.

Rahikaisella on tänään luento vasta kahdelta, ja sen jälkeen toisen kurssin ryhmätyön viimeinen suunnittelukokous. Niitä ennen hän ehtii loistavasti nukkua vielä useamman tunnin ja kuitata vähän univelkaa. Olisi vain mukavampaa nukkua, jos Lammio olisi siinä lähellä. Hän on lämmin kuin patteri, tuoksuu hyvältä ja nukkuu hiljaa ja rauhallisesti. Täydellinen petikumppani siis. Ei Rahikainen sitä kenellekään myöntäisi, mutta nykyään hän nukkuu paremmin täällä, korkealaatuisten, silkinsileiden lakanoiden välissä ja Lammio kylkeensä käpertyneenä.

Vielä vuosi sitten Rahikainen ei millään olisi ollut osannut kuvitella tällaista. Silloin hänellä oli vielä kaikenlaista säätöä useamman ihmisen kanssa, parista tuutoroimastaan fuksitytöstä naapurin kolmekymppiseen bisnesnaiseen ja tämän nuorempaan miesystävään. Hän oli flirttaillut häpeämättömästi kenelle tahansa, ja kipannut sänkyynsä joka bileiden jälkeen eri ihmisen, ja rakastanut sitä vapautta. Oli hän tuntenut Lammion jo silloin, intiimistikin, muttei hän ollut arvannut, että lopulta tässä kävisi näin. Että kolmannen yliopistovuotensa syksyllä hän alkaisi pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan ajautua Lammion sänkyyn useammin kuin kenenkään muun. Että hän alkaisi viettää täällä niin paljon aikaa, ettei sitä riittäisi enää muille satunnaisille hoidoille.

Ei Rahikainen odottanut, että hän ei enää haluaisi ketään muuta.

Oli kaikin puolin odottamatonta, että hänelle kävi näin, ihan vain hänen oman seikkailunhaluisen, uteliaan ja villin luonteensa takia. Hän on kaksikymmentäneljä, parhaassa iässä oleva kaunis, nuori ja viriili mies. Kuka nyt sellaisen odottaisi vielä vakiintuvan?

Etenkään sellaisen miehen kanssa kuin Lammio?

Lammiolla on lukematon määrä raivostuttavia luonteenpiirteitä. Hän on pahemman luokan kontrollifriikki; muiden käskyttäminen on hänen lempiviihdettään ja luultavasti myös hänen syvin kutsumuksensa. Hän haluaa ehdottomasti pitää kaikki langat omissa käsissään ja pyrkii aina toimimaan oman moraalisen koodinsa ja itselleen asettamansa tiukan kurin mukaisesti. Siitä ei lipsuta kuin humalassa, hyvin väsyneenä tai joskus seksin aikana.

Lammio vaatii kaikilta paljon, niin töissä kuin itse itseltäänkin. Rahikaista ärsyttää, miten Lammiolle on niin helvetin tärkeää olla niin helvetin kunnollinen. Yhteiskunnan, hienostosuvun ja armeijassa korkeaan asemaan kohonneen isäpapan mielipiteillä on enemmän väliä kuin sillä, mitä Henrik itse saattaisi salaa elämältä haluta.

Armeijaan hän ei sentään seurannut suvun miesten jalanjäljissä, mutta päätyi sitten poliisiksi. Melkein yhtä hieno ja kunnioitettava urapolku sekin, ja Lammio elää sille Rahikaisen mielestä vähän liikaa. Ottaa itsensä ihan liian vakavasti, ja samalla piilottelee kuorensa alla heikkoa itsetuntoa ja valtavaa määrää epävarmuutta. Auta armias, jos joku yrittää longottaa sitä kuorta nähdäkseen sen sisään. Silloin Lammio sulkeutuu täysin, rupeaa kylmäksi ja inhottavaksi, suorastaan julmaksi. Rahikainen ymmärtää sen kyllä, tietää sen olevan selviytymismekanismi, mutta ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät ole sama asia. Hän ei voi kieltää, etteikö se sattuisi kovasti, kun yrittää lähentyä, ehkä auttaa ja lohduttaa, mutta tuleekin vain tylysti työnnetyksi pois. Hän ei voi kieltää, etteikö se pistäisi vihaksi.

Kaikkein pahinta Lammiossa kuitenkin on se, miten paljon Rahikainen hänestä pitää. Kaikkine oikkuineenkin, Lammio on aivan liian ihana. Rahikainen ei voi vastustaa häntä aamuisin, unisena ja pehmeänä, ei huonon työpäivän jälkeen kun hän on kireä ja ilkeä ja halveksuva. Hän rakastaa Lammion surusilmiä ja kaunista kehoa ja hänen äänensä pehmeyttä. Hän rakastaa Lammion tapaa käpertyä lähelle kun he nukkuvat yhdessä, rakastaa niitä pieniä huokauksia ja voihkaisuja, joita Lammion huulilta pääsee kun Rahikainen koskee häneen oikein. Hän rakastaa Lammion omistautumista työlleen, hänen kutsumustaan tehdä oikein. Hän rakastaa…

Niin. Ei sellaista sanota, ei myönnetä ääneen eikä mielellään edes itselleen, mutta kyllä Rahikainen tietää.

Lammio tulee kylpyhuoneesta, nyt juoksuvaatteisiinsa pukeutuneena, ja hymähtää huomatessaan Rahikaisen valvovan yhä. Hän poikkeaa vielä sängyn luo ja istuu siihen reunalle, lähelle Rahikaisen lantiota. Patja painuu kuopalle, ja Lammion viileät sormet sipaisevat Rahikaisen poskea ja hautautuvat sitten sotkuisten kiharoiden sekaan. Rahikainen vastustaa halua sulkea silmänsä ja kehrätä kuin tyytyväinen kissa. Sen sijaan hän katsoo Lammiota silmiin, ja tämän ilmeen varovainen pehmeys sattuu häntä. Lammio kumartuu suikkaamaan nopean suukon hänen huulilleen, ja jotenkin hänen rintaansa alkaa puristaa.

“Minä menen nyt”, Lammio sanoo hiljaa hänen huuliaan vasten. Rahikainen nyökkää.

“Nähhään illalla.” Hän nojautuu ylöspäin ja varastaa vielä toisen suukon, kolmannenkin. Lammio antaa hänen, mutta vetäytyy lopulta pois naurahtaen, posket punaisina. Silittää vielä Rahikaisen rintaa peiton läpi, ja kääntyy sitten pois, katoaa etsimään takkiaan. Rahikainen kuulee hänen kulkevan asunnossa kenkiä ja avaimia metsästäen, huikkaavan hyvästit, ja lopulta sulkevan oven takanaan.

Rahikainen sulkee silmänsä ja kierähtää kyljelleen. Hän sykertyy keräksi Lammion puolelle sänkyä, antaa lakanoissa viipyvän tutun tuoksun täyttää aistinsa. Häntä vaanii outo melankolia, tunne siitä, ettei näin voi jatkaa enää kauaa. Että jokin heidän hatarassa tasapainossaan pettää pian. Ehkä suvun ja yhteiskunnan paine käy Lammiolle liian kovaksi ja hän alkaa tosissaan kyseenalaistaa tämän suhteen. Ehkä Rahikainen itse ratkeaa salaisuuksiensa painon alla ja kertoo Lammiolle kaiken, mitä tuntee. Ehkä Lammio järkyttyy, eihän hän missään vaiheessa ole halunnut Rahikaiselta mitään ihan sellaista. Ehkä siitä syntyy konflikti, jota he eivät kestä.

Rahikainen huokaisee ja kiskoo peiton korviinsa, päättää nukkua vielä muutaman tunnin. Uni vie hänet nopeasti mailleen, eikä hänen hetkeen tarvitse huolehtia mistään.

[i-like-yoongi-a-latte]

"Atte boi Ohtamaa"

- Antero Mertaranta